Niin kuin Amerikoissa tavataan sanoa, pelit ja ennen kaikkea pleijarisarjat eivät ole ohi ennen kuin "lihava leidi on laulanut". It ain´t over ´til it´s over ja niin edelleen...
Tiikerit-VaLePa-sarja ei todellakaan ole ohi, mutta millään ei voi eikä jaksa uskoa, että Tiikerit 2-0-johtonsa menettäisi ja häviäisi peräkkäin kolme ottelua. Kun koko kaudella on hävinnyt yhden ainoan kerran - toki VaLePa:lle - ja voittanut peräkkäin 19 pudotuspeliottelua, niin nytkö koittaisi kolmen pelin tappioputki? No way.
Sastamalan isännät saivat tänään unelma-alun otteluun. Veivät avauserässä Tiikereitä lähes housut kintuissa. Sama tahti jatkui toisen erän alussa, mutta sitten ote lipesi. Kolmas erä oli VaLePa:n kannalta suoraan sanottuna nöyryyttävä. Neljännessä sillä oli saumansa, mutta ei vain riittänyt.
Lelu Ojansivun puolikuntoisuuden (siis korkeintaan puoli-) kaikki tietävät. Järkevästi pelaavana hän on kuitenkin jatkuva uhka, vaikka fysiikassa joutuu antamaan huomattavasti tasoitusta.
Joskus vain nämäkin isot takaiskut ovat "siunauksia valepuvussa". Olisiko Antti Ropponen tehnyt tällaisen tulon peliin mikäli ei olisi olosuhteiden pakosta (siis Lelun mykoplasman ja ym. vaivojen takia) pelannut kauden aikana niin paljon? Ei varmasti. Eikä Tommi Tiilikainen olisi häntä edes harkinnut kentälle. Nyt tuo taktinen ratkaisu oli pelin viime hetkien kannalta aivan oleellinen.
VaLePa:n vinkkelistä taas valitettavan oleellista on Olli Kunnarin vire. Ei mitään mahdollisuuksia haastaa kivenkovaa vastustajaa, jos joukkueen kaikki kaikessa jää molemmissa finaalipeleissä miinukselle. Ei poista sitä, etteikö Kunnari olisi fantastinen pelimies ja tehnyt aivan loistavan uran. Nyt kauden tärkeimmällä hetkellä kuitenkin sakkaa kohtalokkaasti.
Miten käy sunnuntaina Kokkolan toivon mukaan täydessä jäähallissa? Urheilussa kaikki on mahdollista ja yllättäviäkin asioita tapahtuu. Silti VaLePa:n voitto on kahden ensimmäisen pelin perusteella hyvin lähellä luokkaa ihme.
Joskus niitäkin tapahtuu. Vaikkakin kovin harvoin.
