Välieräparien hegemoniastakin pari sanaa. Puijo ja Vampula ovat samalla lailla tunnepuolella muun Suomen suosikkeja: iloisia, sympaattisia, sankoin joukoin myönteisiä superlatiiveja sisällään pitäviä joukkueita. On hienot tarinat takana ja vähän menestystä. Sellaisesta on helppo pitää ja nähdä joukkueen onnistumiset ja iloinen ilme kentällä.
Kangasala on kiekkopuolen esimerkeillä hieman kuin naapurin Ilves. Hyvin valmennettu nimivahva joukkue ja vahvaa tekemistä läpi kauden. Pleijareissakin kevät etenee yleensä pitkälle, mutta kirkkain kruunu on toistaiseksi kiertänyt joukkuetta. Voidaan puhua voittamisen kulttuurista ja henkimaailman hommista, ja sitähän se onkin.
Kysymys kuuluu kuitenkin, kuka on se pelaaja kentällä, jolla palaa hädän hetkellä silmä päässä ja hän pitää venettä pinnalla viimeiseen hengenvetoon asti ja piiskaa eloonjäämisen uskoa myös muihin. Kangasalla on hyvä fiilis ja tsemppi, kun peli kulkee. Vielä en ole porukasta tunnistanut sitä voittavaa pelaajaa, vaan ryhmän hyviä pelaajia. Andrikopoulou saattaisi se olla, mutta hänen oma kuntonsa ei riitä tällä hetkellä olemaan se sotamies Rokka.
Puijolla on sama ongelma, ja se maksoi heille eilen voiton.
Pölkyn prkl on kuin Tappara. Se sylettää muualla Suomessa, koska se tuntuu voittavan koko ajan silloin kuin pitää voittaa. Peli ei ole "kaunista", mutta tehokasta. Muualla sitten ihmetellään ja sanotaan, että peliesitysten perusteella huonompi voitti. Salaisuus on paljon pelaajatyypeissä. Kuusamoon on viime vuosina päätynyt/saatu pelaajia, jotka janoavat voittoa ihmisen primitiivisellä tunnetasolla asti. Se ei ole vain puhetta, vaan kehollista kemiaa.
Tällä hetkellä sellaisia näyttäisivät olevan kehonkielen perusteella Palmer ja Jones. Tosi asiassa Mestaruusliigassa ei edes ole monta sellaista pelaajaa. Monessa joukkueessa ei sitä ensimmäistäkään.
Voittamisen kulttutri on yleensä synonyymi tuolla pelaajatyypille.
. Sen sijaan nuori hakkuri ei tainnut tehdä pistettäkään ja penkki kutsui välittömästi.