- Viestejä
- 301
Pohteita huippu-urheilusta
Erityisesti Pariisin olympialaisten jälkeen on Suomessa keskusteltu paljon huippu-urheilusta. Osa puheenvuoroista nostalgista haikailua johon kadonneeseen menneeseen, osassa on hyvin kapea-alaisia analyysejä menestymättömyyden syistä, osa on muiden syyttelyä ja oman hännän nostoa, osa silkkaa (urheilu)politikointia. Aika vähän on ollut konkreettisia ja perusteltuja ehdotuksia erilaisista toimintamallien muutoksista.
Lienee kuitenkin selvää, että jotain pitää tehdä eri tavoin jos halutaan menestyä huippu-urheilussa. Olen alkanut oikeastaan epäilemään tai suorastaan ajattelemaankin, että meidän liikunnan ja urheilun ympärillä on paljon toimijoita, joille huippu-urheilun menestys on lopulta kuitenkin toissijainen asia. Tärkeämpää on usein poliitikolle poliittinen hyöty tai urheilun instituution ihmiselle oman organisaation toimintaedellytykset. Näin siitäkin huolimatta että juhlapuheissa sävy on eri.
Itse toivoisin, että huippu-urheiluun olisi yksi kevyt organisaatio jolla huippu-urheilun ja sen mahdollistaminen olisi sen ainoa tehtävä. Se voisi tarjota keskitettyjä hallinnollisia palveluja lajiliitoille mutta muutoin huippu-urheilu tehtäisiin siellä missä se parhaiten osataan; lajiliittojen toimesta huippu-urheilun ammattilaisten tekemänä. En jää pidättelemään henkeä, päättämässä asioista on ihmiset joilla on itsellään oma asia pelissä.
***
Se yleisesti urheilusta. Jos ajatellaan lentopalloa, olen pohtinut paljon sitä, millaisen ympäristön me oikeasti tarjoamme meidän lajissa meidän urheilijoillemme. Enkä tarkoita tässä vain välitöntä ympäristöä (joukkue, valmennus, aikataulu, lepo, ruoka, lihashuolto jne) vaan asiaa laajemmin. Millaisen nuori urheilija näkee oman tulevaisuutensa, miten hän asettaa tavoitteita itse ja kuinka hän niitä tavoittelee, kuinka hän sitoutuu erilaisiin asioihin, miten hän suhtautuu vastoinkäymisiin, millaisia kompromisseja hän tekee tai on valmis tekemään urheilu vuoksi, millaisia kompromisseja hän joutuu tekemään jonkun muun elämässä olevan asian vuoksi jne.
Meidän puheissa meillä on usein lopulta aika mekanistinen näkemys siitä, mitä pitää olla että pelaajista tulee huippuja. Pitää olla paljon harjoittelua/ei liikaa harjoittelua, paljon pelejä/vähemmän pelejä, itseään kovempi harjoitusympäristö tai joukkue/sellainen joukkue jossa paljon peliaikaa. Jne. Lista on pitkä ja perusteluja on helppo antaa puolesta ja vastaan. Osin niillä perustellaan oman seuran/toimintaympäristön toimintatapaa tai olosuhteita, osin sitä käsitystä mikä itsellä on päähän muotoutunut. Esimerkkejä otetaan yksittäisistä pelaajista ja yleistetään niitä aika surutta jotenkin yleismaailmallisesti kaikille urheilijoille sopiviksi malleiksi.
Ihminen ei kuitenkaan ole kone vaan aika (lue: hyvin) monimutkainen sosiaalinen, psykofyysinen ja fyysinen kokonaisuus. Jokainen on vielä oma uniikki yksilö jolla on omat ominaisuudet ja oma historia. Me setämiehet voidaan hyvin kertoa ulkoa päin kuinka homma pitää tehdä, kuinka pitää treenata, kuinka raakaa huippu-urheilu on jne. Sillä ei kuitenkaan ole kauheasti merkitystä nuorelle urheilijalle, enemmänkin se on meidän omaa maailmanselitystä ja meidän omaa halua jäsentää maailman syy-seuraussuhteita.
***
Millä asioilla sitten on merkitystä sille tuleeko jostakin (tai meidän lajissa mielellään mahdollisimman monesta) huippu-urheilija? Itselle tulee mieleen sellaisia asioita kuin Turvallisuus, Kyky ja halu heittäytyä, Fyysiset lähtökohdat, Ympäristö ja Hyvä tuuri. Näistä viidestä asiasta vain kahteen voidaan merkittävästi vaikuttaa suoraan ja välittömästi ulkopuolelta; voidaan luoda hyvä ja turvallinen ympäristö kehittyä - mutta loppu on kiinni muista urheilijaan liittyvästä - ja isosta määrästä enemmän tai vähemmän satunaisia tekijöitä. Mutta kaikki noita tarvitaan ja jos jokin asia jää toteutumatta, matka huipulle on haastavaa ellei mahdoton.
Tietysti valmennuksen pitää olla hyvää, lepoa pitää olla tarpeeksi, haasteita sopivasti, terveenä pitää pysyä. Fysiikkaa pitää kehittää määrätietoisesti ja optimoida sitä jatkuvasti muun harjoittelun ja elämän kanssa. Palloon pitää koskea paljon ja oppimistilanteita pitää pystyä luomaan paljon. Pelaaja pitää saada ymmärtämään erilaisia ratkaisuja eritilanteisiin pelissä ja saada itse ratkaisemaan nuo tilanteet eri tavoin. Kaikki tämä pitää pystyä tekemään siten, että se on mielekästä ja urheilija kokee olonsa turvalliseksi, kuitenkin niin että pelaajalta vaaditaan ja pelaaja vaati itse itseltään - tarvitaan huippu-urheilulle otollista toimintakulttuuria. Tässä parhaat valmentajat ovat... no, parhaita.
Hyvä ympäristö luo hyvät lähtökohdat mutta se ei automaattisesti johda koskaan huippu-urheilijaksi. Lopulta suurin ja tärkein tekijä joka määrittää menestyksen ihan huipulla on (olettaen että tietyt fyysiset elementit on olemassa) urheilijan oma suhtautuminen omaan tekemiseensä. Kaikilla ei ole kykyä mennä pitkälle oman mukavuusalueen ulkopuolelle, kaikilla ei ole luontaista uteliaisuutta kokeilla ja opetella, kaikilla ei ole kykyä hallita psyykkisesti haastavia tilanteita (erityisesti harjoittelussa), osalla kiinnostus muuhun elämässä olevaan voittaa urheilun kustannuksella. Vaatimukset on oikeasti isoja ja kaikilla ei niihin ole eväitä.
Usein kuulee sanottavan, että se ja se olisi "tosi lahjakas pelaaja, mutta...". Jos lauseessa on mutta, se tarkoittaa että pelaajalla voi olla yksi tai useampi lahjakkuudeksi lueteltava asia - mutta ei kaikkea tarvittavaa. Psyykkiset ominaisuudet ovat vähintäänkin yhtä tärkeitä lahjakkuuden muotoja kuin se mitä me yleensä ensimmäiseksi lentopalloilijassa nähdään (pituus, fyysisyys jne).
Lopulta jäljelle jää varsin harvalukuinen määrä urheilijoita kussakin ikäluokassa - ja huono tuuri vielä vielä siivun päältä eri tavoin (väärässä paikassa väärään aikaan, loukit, perheen tai muun lähiympäristön haasteet jne). Tässä vaiheessa mukaan tulee matematiikka ja todennäköisyydet. Mitä isompi massa, sitä todennäköisempää kuinka monta huippu-urheilijaa meillä voi olla. Joskus aina tulee tilastollisia poikkeamia ja "käy tuuri" ja syntyy parempia ikäluokkia mutta pitkällä aikavälillä asioilla on taipumusta tasoittua.
***
Kaikki ei kuitenkaan ole matematiikkaa. On maita, joissa varsin pienestä väestöstä saadaan suuri joukko kovia urheilijoita, vieläpä moneen (palloilu)lajiin yhtä aikaa. Tällainen klassinen maa on mm. Slovenia, joka myös lentopallossa on ollut suorastaan suurmaa vaikka lisenssipelaajia on paljon vähemmän kuin vaikka Suomessa. Ei siksi ole sattumaa, että Suomestakin oli juuri taas delegaatio tutustumassa Sloveniassa siihen, miten siellä tehdään hommia. Oppia varmasti sieltä tulee, mutta mitään automaatiota ei ole siinä, että asioita siirretään maasta toiseen ja se toimisi myös muualla samalla tavalla.
Uskoisin, että Slovenian tapaisessa maassa urheilun kulttuurillinen ulottuvuus on erityisen vahva. On aika itsestään selvää, että jos olet pitkä ja sinulla on edes jotain urheilullisia ominaisuuksia, löydät itsesi jostakin tavoitteellisesta koris- tai lentisjengistä. Koulunkäyntikin saattaa olla varsin toissijainen asia, teet sitä mihin sinulla on parhaat edellytykset ja teet sitä täysillä.
Suomessa iso juttu on viime vuodet ollut Urheilun kaksoisura -ajattelu. Meillä se on erityisesti tavoitteellista urheilua legitimivoiva konsepti jossa sanotaan, että sinusta voi tulla sekä huippu-urheilija että samalla vaikka akateemisesti koulutettu ihminen. Voi tulla kyllä mutta harvasta tulee samalla huippu-urheilija, sellaisia superyksilöitä on kuitenkin hyvin rajallisesti.
Kun seuraa vaikka pääkaupunkiseudun palloilujunnujen kulttuuria, stereotypinen urheilija on myös 9,5 keskiarvolla porskuttava mallioppilas lukiossa. Hyvä ystävä on Tallinnassa rehtorina. Hän aina muistaa ihmetellä asiaa ja kertoo kuinka urheilijoilta siellä ei odotetakaan mitään akateemisia huippusuorituksia kun huippu-urheilu on sen nuoren "juttu". Veikkaisin myös että Slovenian urheilutähdet tuskin ovat olleen (mahdollisia poikkeustapauksia lukuun ottamatta) myös huippusuoriutujia koulussa.
En ota kantaa siihen, että onko Urheilun kaksoisura konseptina hyvä tai huono juttu - vai onko se jotenkin oikein tai väärin. Mutta huippu-urheilussa, jossa kilpailu kansainvälisesti on superkovaa, siinä annamme hurjasti tasoitusta, tai oikeastaan etumatkaa muille. Ainakin huippu-urheilun suuntaan oikeasti panostavilla pitäisi olla ihan ok panostaa tekemiseen huippu-urheilun ehdoilla ja siihen kylkeen muuta yksilön tulevaisuutta tukevaa oppia.
Käytännössä kun olemme kuitenkin sidoksissa sellaiseen ajatteluun, että ensin pitää hommata hyvä ammatti ja sitten mennä ammatin mukaiseen työhön. Mutta tässä maailmassa, missä monet ammatit katoavat tai muuttuvat muiksi, olennaisempaa saattaisi olla valikoima taitoja, ominaisuuksia ja kokemusta - joista muuten monia voi saada myös urheillessa.
Suomi on siitä hassu maa, että tänne yleensä mahtuu vain yksi totuus kerrallaan. Ajatelkaa mikä poru syntyisi siitä että jos joku urheilujohtaja oikeasti sanoisi ääneen, että "mitä jos vaan unohdetaan tuo hölmö Kaksoisura-ajatus ja keskitytään oikeasti huippu-urheiluun"
Tai sitten, unohdetaan koko hassuttelu nimeltä huippu-urheilu ja keskitytään johonkin ihan muuhun 😀
Erityisesti Pariisin olympialaisten jälkeen on Suomessa keskusteltu paljon huippu-urheilusta. Osa puheenvuoroista nostalgista haikailua johon kadonneeseen menneeseen, osassa on hyvin kapea-alaisia analyysejä menestymättömyyden syistä, osa on muiden syyttelyä ja oman hännän nostoa, osa silkkaa (urheilu)politikointia. Aika vähän on ollut konkreettisia ja perusteltuja ehdotuksia erilaisista toimintamallien muutoksista.
Lienee kuitenkin selvää, että jotain pitää tehdä eri tavoin jos halutaan menestyä huippu-urheilussa. Olen alkanut oikeastaan epäilemään tai suorastaan ajattelemaankin, että meidän liikunnan ja urheilun ympärillä on paljon toimijoita, joille huippu-urheilun menestys on lopulta kuitenkin toissijainen asia. Tärkeämpää on usein poliitikolle poliittinen hyöty tai urheilun instituution ihmiselle oman organisaation toimintaedellytykset. Näin siitäkin huolimatta että juhlapuheissa sävy on eri.
Itse toivoisin, että huippu-urheiluun olisi yksi kevyt organisaatio jolla huippu-urheilun ja sen mahdollistaminen olisi sen ainoa tehtävä. Se voisi tarjota keskitettyjä hallinnollisia palveluja lajiliitoille mutta muutoin huippu-urheilu tehtäisiin siellä missä se parhaiten osataan; lajiliittojen toimesta huippu-urheilun ammattilaisten tekemänä. En jää pidättelemään henkeä, päättämässä asioista on ihmiset joilla on itsellään oma asia pelissä.
***
Se yleisesti urheilusta. Jos ajatellaan lentopalloa, olen pohtinut paljon sitä, millaisen ympäristön me oikeasti tarjoamme meidän lajissa meidän urheilijoillemme. Enkä tarkoita tässä vain välitöntä ympäristöä (joukkue, valmennus, aikataulu, lepo, ruoka, lihashuolto jne) vaan asiaa laajemmin. Millaisen nuori urheilija näkee oman tulevaisuutensa, miten hän asettaa tavoitteita itse ja kuinka hän niitä tavoittelee, kuinka hän sitoutuu erilaisiin asioihin, miten hän suhtautuu vastoinkäymisiin, millaisia kompromisseja hän tekee tai on valmis tekemään urheilu vuoksi, millaisia kompromisseja hän joutuu tekemään jonkun muun elämässä olevan asian vuoksi jne.
Meidän puheissa meillä on usein lopulta aika mekanistinen näkemys siitä, mitä pitää olla että pelaajista tulee huippuja. Pitää olla paljon harjoittelua/ei liikaa harjoittelua, paljon pelejä/vähemmän pelejä, itseään kovempi harjoitusympäristö tai joukkue/sellainen joukkue jossa paljon peliaikaa. Jne. Lista on pitkä ja perusteluja on helppo antaa puolesta ja vastaan. Osin niillä perustellaan oman seuran/toimintaympäristön toimintatapaa tai olosuhteita, osin sitä käsitystä mikä itsellä on päähän muotoutunut. Esimerkkejä otetaan yksittäisistä pelaajista ja yleistetään niitä aika surutta jotenkin yleismaailmallisesti kaikille urheilijoille sopiviksi malleiksi.
Ihminen ei kuitenkaan ole kone vaan aika (lue: hyvin) monimutkainen sosiaalinen, psykofyysinen ja fyysinen kokonaisuus. Jokainen on vielä oma uniikki yksilö jolla on omat ominaisuudet ja oma historia. Me setämiehet voidaan hyvin kertoa ulkoa päin kuinka homma pitää tehdä, kuinka pitää treenata, kuinka raakaa huippu-urheilu on jne. Sillä ei kuitenkaan ole kauheasti merkitystä nuorelle urheilijalle, enemmänkin se on meidän omaa maailmanselitystä ja meidän omaa halua jäsentää maailman syy-seuraussuhteita.
***
Millä asioilla sitten on merkitystä sille tuleeko jostakin (tai meidän lajissa mielellään mahdollisimman monesta) huippu-urheilija? Itselle tulee mieleen sellaisia asioita kuin Turvallisuus, Kyky ja halu heittäytyä, Fyysiset lähtökohdat, Ympäristö ja Hyvä tuuri. Näistä viidestä asiasta vain kahteen voidaan merkittävästi vaikuttaa suoraan ja välittömästi ulkopuolelta; voidaan luoda hyvä ja turvallinen ympäristö kehittyä - mutta loppu on kiinni muista urheilijaan liittyvästä - ja isosta määrästä enemmän tai vähemmän satunaisia tekijöitä. Mutta kaikki noita tarvitaan ja jos jokin asia jää toteutumatta, matka huipulle on haastavaa ellei mahdoton.
Tietysti valmennuksen pitää olla hyvää, lepoa pitää olla tarpeeksi, haasteita sopivasti, terveenä pitää pysyä. Fysiikkaa pitää kehittää määrätietoisesti ja optimoida sitä jatkuvasti muun harjoittelun ja elämän kanssa. Palloon pitää koskea paljon ja oppimistilanteita pitää pystyä luomaan paljon. Pelaaja pitää saada ymmärtämään erilaisia ratkaisuja eritilanteisiin pelissä ja saada itse ratkaisemaan nuo tilanteet eri tavoin. Kaikki tämä pitää pystyä tekemään siten, että se on mielekästä ja urheilija kokee olonsa turvalliseksi, kuitenkin niin että pelaajalta vaaditaan ja pelaaja vaati itse itseltään - tarvitaan huippu-urheilulle otollista toimintakulttuuria. Tässä parhaat valmentajat ovat... no, parhaita.
Hyvä ympäristö luo hyvät lähtökohdat mutta se ei automaattisesti johda koskaan huippu-urheilijaksi. Lopulta suurin ja tärkein tekijä joka määrittää menestyksen ihan huipulla on (olettaen että tietyt fyysiset elementit on olemassa) urheilijan oma suhtautuminen omaan tekemiseensä. Kaikilla ei ole kykyä mennä pitkälle oman mukavuusalueen ulkopuolelle, kaikilla ei ole luontaista uteliaisuutta kokeilla ja opetella, kaikilla ei ole kykyä hallita psyykkisesti haastavia tilanteita (erityisesti harjoittelussa), osalla kiinnostus muuhun elämässä olevaan voittaa urheilun kustannuksella. Vaatimukset on oikeasti isoja ja kaikilla ei niihin ole eväitä.
Usein kuulee sanottavan, että se ja se olisi "tosi lahjakas pelaaja, mutta...". Jos lauseessa on mutta, se tarkoittaa että pelaajalla voi olla yksi tai useampi lahjakkuudeksi lueteltava asia - mutta ei kaikkea tarvittavaa. Psyykkiset ominaisuudet ovat vähintäänkin yhtä tärkeitä lahjakkuuden muotoja kuin se mitä me yleensä ensimmäiseksi lentopalloilijassa nähdään (pituus, fyysisyys jne).
Lopulta jäljelle jää varsin harvalukuinen määrä urheilijoita kussakin ikäluokassa - ja huono tuuri vielä vielä siivun päältä eri tavoin (väärässä paikassa väärään aikaan, loukit, perheen tai muun lähiympäristön haasteet jne). Tässä vaiheessa mukaan tulee matematiikka ja todennäköisyydet. Mitä isompi massa, sitä todennäköisempää kuinka monta huippu-urheilijaa meillä voi olla. Joskus aina tulee tilastollisia poikkeamia ja "käy tuuri" ja syntyy parempia ikäluokkia mutta pitkällä aikavälillä asioilla on taipumusta tasoittua.
***
Kaikki ei kuitenkaan ole matematiikkaa. On maita, joissa varsin pienestä väestöstä saadaan suuri joukko kovia urheilijoita, vieläpä moneen (palloilu)lajiin yhtä aikaa. Tällainen klassinen maa on mm. Slovenia, joka myös lentopallossa on ollut suorastaan suurmaa vaikka lisenssipelaajia on paljon vähemmän kuin vaikka Suomessa. Ei siksi ole sattumaa, että Suomestakin oli juuri taas delegaatio tutustumassa Sloveniassa siihen, miten siellä tehdään hommia. Oppia varmasti sieltä tulee, mutta mitään automaatiota ei ole siinä, että asioita siirretään maasta toiseen ja se toimisi myös muualla samalla tavalla.
Uskoisin, että Slovenian tapaisessa maassa urheilun kulttuurillinen ulottuvuus on erityisen vahva. On aika itsestään selvää, että jos olet pitkä ja sinulla on edes jotain urheilullisia ominaisuuksia, löydät itsesi jostakin tavoitteellisesta koris- tai lentisjengistä. Koulunkäyntikin saattaa olla varsin toissijainen asia, teet sitä mihin sinulla on parhaat edellytykset ja teet sitä täysillä.
Suomessa iso juttu on viime vuodet ollut Urheilun kaksoisura -ajattelu. Meillä se on erityisesti tavoitteellista urheilua legitimivoiva konsepti jossa sanotaan, että sinusta voi tulla sekä huippu-urheilija että samalla vaikka akateemisesti koulutettu ihminen. Voi tulla kyllä mutta harvasta tulee samalla huippu-urheilija, sellaisia superyksilöitä on kuitenkin hyvin rajallisesti.
Kun seuraa vaikka pääkaupunkiseudun palloilujunnujen kulttuuria, stereotypinen urheilija on myös 9,5 keskiarvolla porskuttava mallioppilas lukiossa. Hyvä ystävä on Tallinnassa rehtorina. Hän aina muistaa ihmetellä asiaa ja kertoo kuinka urheilijoilta siellä ei odotetakaan mitään akateemisia huippusuorituksia kun huippu-urheilu on sen nuoren "juttu". Veikkaisin myös että Slovenian urheilutähdet tuskin ovat olleen (mahdollisia poikkeustapauksia lukuun ottamatta) myös huippusuoriutujia koulussa.
En ota kantaa siihen, että onko Urheilun kaksoisura konseptina hyvä tai huono juttu - vai onko se jotenkin oikein tai väärin. Mutta huippu-urheilussa, jossa kilpailu kansainvälisesti on superkovaa, siinä annamme hurjasti tasoitusta, tai oikeastaan etumatkaa muille. Ainakin huippu-urheilun suuntaan oikeasti panostavilla pitäisi olla ihan ok panostaa tekemiseen huippu-urheilun ehdoilla ja siihen kylkeen muuta yksilön tulevaisuutta tukevaa oppia.
Käytännössä kun olemme kuitenkin sidoksissa sellaiseen ajatteluun, että ensin pitää hommata hyvä ammatti ja sitten mennä ammatin mukaiseen työhön. Mutta tässä maailmassa, missä monet ammatit katoavat tai muuttuvat muiksi, olennaisempaa saattaisi olla valikoima taitoja, ominaisuuksia ja kokemusta - joista muuten monia voi saada myös urheillessa.
Suomi on siitä hassu maa, että tänne yleensä mahtuu vain yksi totuus kerrallaan. Ajatelkaa mikä poru syntyisi siitä että jos joku urheilujohtaja oikeasti sanoisi ääneen, että "mitä jos vaan unohdetaan tuo hölmö Kaksoisura-ajatus ja keskitytään oikeasti huippu-urheiluun"
Tai sitten, unohdetaan koko hassuttelu nimeltä huippu-urheilu ja keskitytään johonkin ihan muuhun 😀